Incredible India

Light house beach, Kovalam, Kerala

Olin jo melkein unohtanut.. Kavelimme Bangaloren juna-asemalla miehen perassa, joka kantoi paansa paalla uskomattoman suurta matkalaukkua (taalla Kovalamilla paan paalla kulkee muunmuassa taysia 20 litran vesikanistereita ja parimetrisia kaloja) ja ihmettelin aaneen miten se voi olla mahdollista, johon perassamme kavellyt nuori intialaispoika huikkasi: Hey, It's India, everything is possible! Katsoimme Annan kanssa toisiamme ja puhkesimme nauruun. Todellakin, niin ihmeellista kuin se onkin.

Kovalamilla paistaa aurinko paivasta toiseen ja elo on leppoisaa. Aamuinen matkani majapaikastani shalalle kestaa noin 10 minuuttia, mutta jo takaisin tullessa vahintaan puolet enemman ja illalla parhaimmillaan pari tuntia, samaa tieta. Ensin vaihdan kuulumiset taalta kotoisin olevan ompelijan kanssa, sitten saan kutsun Ishanin valmistamalle kashmiri teelle (vihreaa teeta ja mausteita- ihanaa!), jonka jalkeen vaihdan pari sanaa karnatakalaisten ystavieni kanssa ja sen jalkeen Gitan miehen ja lasten kanssa.. Loppumatkaksi riittaa pelkat hyvan aamun/paivan/iltapaivan/illan/yon tervehdykset. Olen yrittanyt monesti menna huoneeseeni lepaamaan, mutta paatynyt kuulemaan tarinaa, esimerkiksi kashmirilaisesta ihastuksesta, jolla ei ole niin onnellista loppua. Ehka naiden tarinoiden kuuleminen on sita suurinta henkista harjoitusta, silla eihan minulla ole jatkuvasti arkielamassanikaan Suomessa mahdollisuutta etsia hiljaisuutta tyhjasta huoneesta. Jos sen rauhan ja lasnaolon saisi liitettya naihin pieniin suuriin hetkiin ja kohtaamisiin. Taalla se tuntuu onnistuvan valilla oikein hyvin.

Viimeviikolla tajusin, etta harjoituksessani on tapahtunut muutoksia. Jotkin asanat (asennot) ovat muuttuneet, vaikken ole valttamatta edes tietoisesti koittanut muuttaa niita. Sirsasanassa eli paallaseisonnassa huomaan sen selkeimmin, en pelkaa enaa ja nyt pystyn kiinnittamaan huomiotani enemman yksityiskohtiin kuten jalkojen hitaaseen ylosnostamiseen ja selan suoristamiseen. Tuntuu, etta panikointi on laantunut ja olen paassyt tutkimaan asanaa.
Myos kokemukseni Linon tavasta opettaa on muuttunut. Nyt koen, etta han on lasna ja kiinnostunut harjoituksestani. Sain tanaan kaksi uutta asanaa ja viimeviikolla han halusi alkaa harjoitella kanssani taaksetaivutuksia seisaaltaan (siltaan kaatuminen ja siita nouseminen). Taaksetaivutus tuntuu hyvalta eika alasmeno pelota. Ylostuloa en viela oikein ymmarra, mutten myoskaan paljon ajattele. Vaikka tallaviikolla on enemman oppilaita, shalan kellertavassa valossa uiva tunnelma tuntuu edelleen rauhalliselta.

Eilen oli vapaapaiva, joten perjantaisen harjoituksen jalkeen otimme Idan kanssa jalat allemme ja suuntasimme paikallisbussilla Trivandrumiin (Keralan paakaupunki). Tapasimme bussissa kashmirilaisystavamme Manin (jalokivikauppias, kuinkas muutenkaan) ja hanen opastuksellaan loysimme juna-asemalla ja Varkalassa pysahtyvaan junaan. Matka taittui tiiviissa tunnelmissa halvimmassa luokassa. Ei haitannut etten pystynyt pitamaan mistaan kiinni, silla vierustoverini (jotka olivat 85% miehia) olivat niin lahella, etten paassyt heilahtamaankaan.
Varkala oli entisensa, vahemman tuputtavilla kauppialla (enemman turisteja, parempaa bisnesta). Heitimme pienet kasimme hotelliin, Ida lahti rannalle ja mina moikkaamaan tuttuja. Jhon yllattyi tulostani ja vietimme pari tuntia rupatellen hanen kaupassaan (isoveli oli Cochinissa). Sen jalkeen kavimme lapi kuulumisia Gireeshin ja Ahmedin kanssa. Tuntuu uskomattomalta miten monet ihmiset muistavat sinut vaikket ole edes jutellut heidan kanssaan.
Eilen teimme saman matkan takaisin, tallakertaa tosin sleeperluokan penkeilla istuen.